CLAES PARMLANDIN BLUES – SALKKU

(Kiitokset Jefferson -lehden Anders Lillsundelle tekstin osittaisesta lainaamisesta)

Claes Parmland, pitkä mies joka yleensä on aika hiljainen kaveri, jolle bändissä sopii taustalla soittaa komppi-kitaraosuudet ja antaa muiden olla etualalla äänessä. Mutta ei pidä antaa tämän vaikutelman hämätä, mies kun on nykyisin ajankohtainen, koska hän on CeePeeVee-levymerkin perustaja. Yksi heidän kunnianhimoisista projekteista joka on meille täällä Suomessakin on parhaiten tunnettu lienee Horton’s briefcase-julkaisu. Tällä levyllä tehdään kunniaan edesmenneelle  Big Walter ”Shakey” Hortonille , jolla Ruotsin huuliharppueliitti soittaa pääsääntöisesti hänen biisejä. 

Mutta kuitenkin nyt lienee tutustua paremmin mieheen, mitä muuta hänen salkustaan löytyy. Jo pelkkä kannen avaaminen ja kurkistus tuo kuvan miehestä, joka on kitaristi, tuottaja, hänen levy-yhtiön ja kaiken päälle vielä omistaa kitarakaupan! Aika hyvin hiljaiselle miehelle, mutta tunnetusti bluesmiehet eivät ole mitään hölösuita.

Historia

Claesin uran alku on hyvin tutun kuuloinen, koska hänelle musiikin ensikohtaaminen löytyi Rolling Stonesin kautta, mutta kuitenkin erityisesti bändin versoista vanhojen mestareiden blueskappaleista. Stonesista kuitenkin jäi miehelle mieleen  Mick Taylorin kuulakas slide-kitaran soitto, joka vei hänet tutkimaan myös Taylorin esikuvia eli niin Robert Nighthawkin ja Muddy Watersin vilvoittavien vesien äärelle.

Kuitenkin levyjen oudot säveltäjänimet veivät nuoren Claesin levykauppaan  hakemaan näiden miesten levyjä tarkempaa tutustumista varten. Nipusta löytyi niin Alligator-vinyyliä ja muiden ylilyönyt Murray Brothers-merkillä julkaistu George Harmonica Smithin julkaisu, jolla Rod Piazza on tukemassa huuliharppumestaria. Myöskin hyvä soul ei jättänyt Claesia kylmäksi, ja sieltä löytyi muiden yli Ann Peebles. Seuraava askel olikin siirtyä King-tasolle ja jäädä koukkuun kuin BB ja Albert King osoittivat persoonalliset taitonsa tutuiksi. Mutta Claes tiesi, ettei pelkkä levynkuuntelu ollut häntä varten vaan eteenpäin oli mentävä.

Luontainen jatke oli ottaa kitara syliin ja lähteä katsomaan mitä sillä voisi kertoa muille ihmisille. Ensimmäisenä, kuten monella muullakin aloittelijalle, Rolling Stonesin Chuck Berry-tiivistelmät olivat mukava alkupiste lähteä hakemaan tuntumaa ja omaa tyyliä soittoonsa.

Ensimmäisten bändikokeilujen jälkeen Claesille tuli selväksi päämääräksi; pitää saada kasaan oma ja etenkin bluesbändi. Muiden saman musiikkilajin tulen tuntevia muusikoita oli aluksi vaikeata löytää, mutta kolkuttavalle avataan ja pari saman henkistä miestä sitten löytyikin. Kaverit olivat kuitenkin kymmenkunta vuotta Claesia nuorempia, mutta rohkeutta koko porukalla kuitenkin oli ikään nähden paljon. Bändi sai jostain raavittua kasaan tyylikkäästi jopa kymmenen keikkaa. Seuraava askel oli oman bändin jälkeen hakea vauhtia uralle soittaa niin Tommy Cougarin ja Defrosters-nimisen bändin kanssa, mutta suuntaus jatkoa varten oli Claesille täysin selvillä.

Blues Down Town

Seuraava askel tulikin puhelimen muodossa kun Thomas Prim soitti Clasille vuonna 1989, hän halusi kasata uudelleen bändinsä Blues Down Townin. Bändi oli ensimmäisen kerran kasattu vuonna 1983, mutta bändin soittajien ohjelmaan kuuluivat niin muutkin bändit tai lähinnä käyttää eri bändinimeä ja solistia , niin keikkoja saatiin huomattavasti enemmän aikaiseksi kuin yhdellä nimellä.

Thomas Grahn ja Lennart Fagerström liittyivät bändiin vuonna 1992, jonka jälkeen Blues Down Townin kokoonpano (ja nimi) on säilynyt samana tähän päivään saakka, jos ei nyt rumpalia lasketa mukaan, koska tällä kohdin se on tullut bändin tuulisin paikka. Ehkäpä siihen on ainakin osittain vaikuttanut bändin neljän muun muusikon voimakastahtoisuus minne päin bändiä halutaan viedä ja tämähän onkin otollinen aihe joskus keskustella pitkään ja hartaastikin. Mutta pahimpia paineita voikin sitten virallisissa päivätöissä purkaa ennekuin illalla pääsee taas uudelleen kavereiden ja musiikin pariin.

Päivätyö ja keikkailu ei välttämättä ole paras yhdistelmä tehdä kovin laajakantoisia kiertueita ympäri Ruotsia tai maailmaa. Jos joskus treenit eivät ole aikataulullisesti onnistuakseen, pojat pitävät rinnalla myös harrastebändejään, joissa kuitenkin musiikin suhteen olla vakavissaan; aina kun soitetaan tehdä se hyvin ja ammattilaisella asenteella.

Bändin keikkojen määrä ei siis millään lailla päätä huimaa, koska jos jollekin kuukaudelle osuu 4-5 keikkaan niin silloin yläraja on saavutettu. Mutta kun tilaisuus tulee, niin musiikista, osaamisesta ja soittimista otetaan kaikki irti ja halutaan saada näin kaikki irti, että voidaan keikan jälkeen huomata kehittymistä kaikilla osa-alueilla.

Bändin isähahmo Claesin mielestä on kuitenkin laulaja/harpisti Thomas Grahn, jota ilman bändi ei häneen mukaan pärjäisi, jonka näkyvyys ja kuuluvuus on bändin tavaramerkki muiden ollessa hänen takanaan tukemassa hänen toimintaa. Claes itse haluaa olla bändin muusikko, ei etualalla oleva illan tähti ja antaa kitaransa kertoa hänen tunteensa. Mies saattaa piipahtaa biisien alussa etualalla kitaransa kanssa, jos biisi sillä lähtee liikkeelle ja näin antaa muillekin tahdin miten edetään.

Repertuaari koostuu hyvin paljon siitä mitä pojat ovat Chicago-koulussa kuuntelemalla oppineet huuliharpun kautta, mutta mukaan on päässyt pujahtamaan myös vaikutteita niin Lousianasta kuin länsirannikoltakin.  Claesin omassa mielessä on kuitenkin huomattavasti suurempi näkökulma musiikkiin ja minne päin bändiä tulisi kehittää, mutta mies antaa oman rauhallisen ja hiljaisen tyylin kautta tuoda näitä ajatuksia muille julki. Hänelle myös musiikin kuuntelu on harjoittelua, jonka kautta voi oppia niin omaan soittoon lisää.

Vintage-kitarat

Claes bändin rinnalla oleva toinen harrastus on aina olleet vanhat kitarat ja vahvistimet, tälle harrastusalueelle miehen vei amerikkalainen Guitar player- lehti. Tavatessaan Vintage Guitars-nimisen kaupan omistajan, löi Claes hynttyyt yhteen ja aloittivat yhdessä kaupan kehittämisen eteenpäin. Asiaa vei eteenpäin aktiivinen matkustelu USA:han ja siellä miehet ostivat soittimia joita sitten myytiin eteenpäin oman kaupan kautta.

Kieltämättä tämäkin alue on huomattavasti mukavampi vaihtoehto kuin toimia putkiasentajana, jolle alalle Claesin koulutodistukset veisivät. Työn puolesta hommat olisivat kiinnostaneet, mutta aikainen herääminen ei sopinut hänellekään. Aamulla neljältä tai viideltä heräämiset viikolla eivät siis kannustaneet millään lailla tälle alalle jatkamiseen, eikä myöskään töiden hoitaminen osapäiväisestikään.

Kitarakaupasta tuli Claesin toinen koti tai kohtauspaikka, jossa hän tapaa muita saman alan ihmisiä ja vaihtaa ajatuksia heidän kanssaan. Aina on joku jonka kanssa jutella samoista asioista, jotka itsellekin ovat sydäntä lähellä. Myös suomalaiset muusikot ovat löytäneet Claesin kaupan, koska heitäkin on siellä nähty ihastelemassa kaupan valikoimaa.

CeePeeVee records

Kitarakaupan nimi muuten on Claes Parmland Vintage eli lyhennettyä CeePeeVee. Kun Blues Down Town-bändin piti saada vihdoinkin ensimmäinen levynsä ulos niin sopivaa nimeä Claes alkoi vääntää kitarakaupan nimeä hyväksi käyttäen. Olihan CeePeeVee nimenä mukava jatke edesmenneelle VeeJay’lle! Alun perin ei ollut tarkoitus käyttää CeePeeVee:tä levymerkin nimenä vaan nimenä levyetikettiin.  Mutta nimen sopiessa aiheeseen kuin nenä päähän sai nimi myös palvella levymerkkinäkin.

Kaksi ensimmäistä julkaisua oli luonnollisesti Blues Down Townin kaksi ensimmäistä julkaisua ,State of blue, CPVCD 101 (arvio levystä BN no 171) ja Evil chaser, CPVCD 201 (BN no 178)). Kolmannen levyn jälkeen eli ensimmäinen  ei oman bändin julkaisu oli Harmonica Henry & The Blues Rockersien Harp rumble CPVCD 301 jälkeen Claes sai tehtyä jakelusopimuksen Amigon kanssa vuonna 1998, joten levyjen saatavuus helpottui ja laajeni huomattavasti. Tänä päivänä asiaa hoitaa CDA/Compact Distribution AB.

Horton’s briefcase

Walter Hortonille kunnian tekeminen tribuutti-levyn muodossa oli ollut Claesin suuri unelma jo pitkään. Aluksi idea oli tehdä levy pelkästään jonkin muun bändin kanssa kuin Blues Down Townin  koska hän mietti mikä kokoonpano olisi oikeanlainen projekti läpiviemiseen. Tähän kuviteltuun bändiin hän mietti, keitä muusikoita olisi vapaana  ja joiden kanssa hän ei ollut itse levyttänyt kuten esimerkiksi em. Harmonica Henryn bändi.

Vuoden 1999 alussa alkoivat Claesin päässä projektin toteutuminen saada sellaiset mittakaavat, että asialle piti pian tehdä jotakin.  Hän otti yhteyttä Suomessakin tunnettuun ja tutun turvalliseen Sven Zetterbergiin  joka suostui mukaan tähän kunniatekoon hänenkin esikuvalleen.  Niin paljon Svenin mukaan lähtö vaikutti Claesin päätökseen, että Svenin ei olisi kaatanut koko projektin välittömästi.

Vaihtoehtoja ja uusia näkökulmia asiaan Claes sai Jefferson-lehdessä (no. 120) olleeseen Horton-juttuun, jossa arvioitiin I blueskvarter-levyä ja vielä kun hän oli Blues Down Townille tekaissut biisin, Horton’s briefcase, alkoivat palapelin osaset loksahdella vihdoin oikeassa järjestyksessä paikalleen. Nimi oli valmis joten seuraavaksi sitten biisien kimppuun.

Alkuperäinen idea oli tehdä pelkästään Hortonin omien biisien varaan rakennettu kokonaisuus, mutta Zetterbergin heittäessä kehiin, Southern woman-nimisen biisin (Lee Allen käsialaa).  Claes ei voinut kuin ihmetellä, ettei ollut tätä biisiä aiemmin kuullut ja eikä missään tapauksessa halunnut heittää sitä pois, niin biisivalintoja jouduttiin miettimään uudestaan. Valikoimaan otettiin myös sellaisia biisejä, joissa alkuperäisissä levytystilanteissa Horton oli taustabändin mukana pääartistin takana. Mutta yhdessä asiassa kaikki olivat samaa mieltä; yksi otos levylle ilman mitään lisäyksiä, kiitos.

Claesille tulikin sitten studiossa lieviä ongelmia, koska muusikoita ilmaantui paikalle peräti 23 kappaletta ja kaikkien piti päästä mukaan levylle! Porukka oli onneksi tuttuja keskenään vuosien takaa, mutta soittaminen oli nyt ensimmäisen kerran edessä. Kuitenkin uusien kokoonpanojen luominen syntyi kuin itsestään, koska jokaisen bändin vetäjällä oli joitain muusikoita joihin he luottivat saadakseen oikean ja rennon fiiliksen aikaiseksi.

Horton’s briefcase CPVCD 401 (BN no 185) levylle saatiin näin luoduksi hyvin erilaisia soundimaailmoja  vaikka suurin osa harjoitteluista suoritettiinkin pelkkien c-kasettien kuuntelujen perusteella ja luoda itse oman osuutensa rauhassa. Huuliharpistit (yhteensä kuusi ) olivat varmasti huulet rakoilla harjoitelleet antaakseni itsestään kaiken ja vielä näyttääkseen muille olevansa uusi Horton, oli sellainen momentti joka oli varmasti jokaiselle tavoittelemisen arvoinen rajan ylitys.

Levylle otettiin niin mukaan ensimmäisiä, toisia tai kolmansia otoksia, mutta kuitenkin livenä ilman päällekkäis-äänityksiä, mutta kuitenkin pyrkimyksellä että joko ensimmäinen tai toinen otos tulisi olla se kuningasotos. Melko pienin keskusteluin levylle saatiin aikaiseksi päätökset kuka ja ketkä saavat minkä biisin esittäväkseen.

Uusia projekteja

Vuosi ja yksi levy periaatteella Claes pääsi tämän levymerkkinsä kulmakiven jälkeen taas tuttuihin ympyröihin takaisin ja vuonna 2001 näki sitten vaihteeksi Blues Down Townin uusi levy, Downtracked CPVCD 501 (BN no. 192) päivänvalon. Mutta ideat uusien artistien tutuksi tekemiselle syntyi Horton-levyjen jälkeen , joista varmasti kuulemme tulevaisuudessa lisää.

Mutta Horton-levylläkin mukana ollut harpisti, Sture Elldin, sai Claesin kanssa äänitetyksi levyllisen vanhaa kunnon West coast jump-bluesia,  Sture Elldin and his bluesharp CPVCD 601 (BN no 197) , jolla Claes kavereineen myötäilevät taustalla Sturen laulaessa ja harpun antaessa kertoilla elämänkohtaloista.

Seuraavana Elldinin jälkeen tulikin toistaiseksi tuorein Blues Down Town-julkaisu eli Everlasting blues CPVCD 701 ( BN no 204).  Seuraavaksi Claes pyysikin studiolle tunnetumpia muusikoita kertomaan ja esittämään omien esikuvien biisejä. Studiolle tulivat niin Sven Zetterberg, Knock-out Greg, Thomakset Hammarlund ja Grahn, jotka heittivät omat versiot niin SBW II:n, Otis Rushin, Jimmy Reedin, Magic Samin, Willie Dixonin, Robert Nightawkin ja monen muun mestarin biiseistä ja levyn nimeksi tuli, Back to their roots CPVCD 801 (BN no 206).

Vuosi 2004 olikin Clasille poikkeus koska em. muistelo-levyn lisäksi ulos saatiin uuden bändin, Danny & The Cappersien Walk right in-levy CPVCD 901 (BN no 208).

Tänä vuonna olemme saaneet iloksemme kokoelmalevyn, Big city rhythm CPVCD 1001 (BN no 214), jolle on koottu lähes kokonaan uusien bändien biisejä. Ainoana poikkeuksena on pari aiemmin levyttäneen Harmonica Henryn biisejä.Levy kantaa kuitenkin jatkoa ajatellen ”lisänimeä”; When blues hit big town, volume 1. Joten todennäköisesti jossain vaiheessa saamme jatkoa aiheelle.

Claes ei myöskään ole unohtanut nuoria aloittavia bändejä ja siksi pyrkiikin olemaan myös heidän tukenaan heidän tulevaisuutta rakentaen ja tukien. Mutta muitakin projekteja miehellä on mielessä, eräässä vaiheessa kuin jatkona Horton-levylle oli ajatus George Harmonica Smithille tehtävästä tribute-levystä. Mielenkiintoista nähdä kuinka meidän harppuuna-ässän, Helge Tallqvistin, tämän vuoden blueslevy sotki Claesin maailmaa. Mutta Hortonista on kuitenkin tehty myös yksityisnauhoituksia ja haastatteluja, joita Claes pitää julkaisukelpoisina, joten ilolla voimme jäädä odottamaan miehen seuraavia askelia.

Levyjä odotellessa kannattaa käydä CeePeeVeen kotisivuilla, www.ceepeeveerecords.se  ja kirjoitella Clasille mukavia juttuja ja terveisiä.

CeePeeVeen levyjä Suomessa on ainakin ollut Fennica Recordsin listoilla, joten ottakaapa heihin yhteyttä saadaksenne lisää hyvin perinnetietoista blues-musiikkia. Ai niin, unohdinko kirjoittaa, Claes Parmlund ja hänen levynsä ovat ruotsalaisvalmisteisia, joka ei millään muulla lailla kuin oman ennakkoasenteen takia estää nauttimasta levymerkin elävistä blues-tuotoksista.

-Ari Kaipio